Mä oon kertaalleen saavuttanut yhden mun suurimmista unelmista. Tein mun unelmatyötä matkaoppaana joitamia vuosia sitten. Kaiken kaikkiaan tein yhden harjoittelun ja 3 kokonaista kautta Turkissa - osan ajasta Marmariksessa, osan Alanyassa. Viimeisin kausi oli 2015 ja tarkoituksena olikin vuonna 2016 mennä oppaaksi Kusadasiin, Turkin länsirannikolle. Toisin kuitenkin kävi ja päätin jäädä Suomeen, jotta saisin suoritettua korkeakoulututkinnon ennen kuin täytän 30 (mikähän lie päähänpinttymä). Moni kyseleekin vielä tänä päivänä, että miks ihmeessä lopetin ne hommat tai että aionko vielä mennä takaisin.
Noh. Niin mahtavaa ja opettavaista kuin matkaoppaan työ olikin, niin oli se myös melkoista pintaliitoa. Ja olihan se myös nuorelle naisenalulle jokseenkin raskasta, niin henkisesti kuin välillä fyysisestikin, kun poljettiin yli 40 asteen helteessä 20 hotellia läpi ympäri kaupunkia viemässä tiedotteita hotellikansioihin. Humalaisia turisteja sai olla ojentamassa (onneksi oli baarityöntekijän taustaa, haha) ja ratkomassa toisinaan mitä ihmeellisimpiä keissejä asiakkaiden kanssa. Välillä ne keissit oli todella, todella vakavia ja niissä oltiin jonkin suuremman äärellä - onneksi itselle ei esimerkiksi kuolemantapauksia noiden vuosien aikana sattunut kertaakaan, mutta useille kollegoille kylläkin.
Työkavereista tuli joistain tosi läheisiä ystäviä, jotka ovat säilyneet tähän päivään. Pääosin se hengailu oli kuitenkin todella pintapuolista. Bileistä toisiin ja sitä rataa. Kaikki - siis KAIKKI - pyöri sen saman pienen piirin ympärillä, eikä vapaa-aikaa aina erottanut työstä. Se oli nuorelle tytölle kivaa, mutta tiedättekö - ei sitä jaksa loputtomiin.
Mutta oli siinä työssä lukemattomia hyviä puoliakin. Itse työ oli ihan uskomattoman antoisaa, ei oikeastaan riitä edes sanat kuvaamaan. Nautin olla retkillä ja puhua puhumasta päästyäni. Nautin myös ongelmien ratkomisesta hotellipäivystyksillä, oli ne ongelmat kuinka typeriä tahansa. Nautin yöllisistä lentokentistä ja nautin myös yli 20 tunnin Pamukkalen retkestä, vaikka päivät olivat pitkiä. Sekään ei haitannut, että töitä tehtiin kuutenä päivänä viikossa, joten vapaa-aika jäi aika minimiin. Yksikään päivä ei todellakaan ollut samanlainen, eikä I-K-I-N-Ä harmittanut lähteä aamulla (tai yölläkään) töihin. Rakastin (ja yhä rakastan) sitä tunnetta, kun sain jonkun asiakkaan nauramaan tai sain hoidettua jonkun ikävän keissin kunnialla maaliin.
Matkaoppaan työ, jos mikä, opetti. Opetti työmoraalista, eri kulttuureista ja niiden kunnioittamisesta ja ennen kaikkea se opetti joustavuutta sekä pitkäjänteisyyttä. Ja mikä oikeastaan tärkeintä - opin myös uskomattoman paljon itsestäni. Kun lähtee matkaan yksin ja töihin vieraaseen maahan, on pakko hieman aikuistua ja katsoa peiliin.
Oppaan työn bonuksena tuli myös se, että näki mitä uskomattomampia paikkoja ja pääsi kokemaan kaikenlaista - yhtenä esimerkkinä kuumailmapallolento Pamukkalen yllä (tai ne lukuisat yli 20 tunnin mittaiset retket Pamukkaleen). Aamukahvit veneessä tyynellä, usvaisella, kristallinkirkkaalla Egeanmerellä tai Jeep-safari auringonlaskun aikaan. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Mulla on välillä niin ikävä, että sydämeen sattuu!
Noilta vuosilta takataskuun jäi valtava määrä kokemuksia ja useita rakkaita ystäviä. Joidenkin kanssa pidetään useammin yhteyksiä, toisten kanssa harvemmin. Mutta silti tiedän, että jos jossain vielä törmätään, niin halataan ja jatketaan juttua siitä mihin ollaan aiemmalla kerralla jääty. Matkaoppaan työ yhdistää ihan valtavasti - on vaikea keskustella tietyistä asioista sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole vastaavaa kokeneet. Silloin on ihanaa, että voi aina toisinaan jutella sen kaverin kanssa, joka ymmärtää.
Mulla on ihan valtava ikävä noita vuosia ja matkaoppaan työtä nyt, mutta siellä mulla oli aina valtava ikävä kotia ja perhettä. Voisin ehkä joskus kuvitella meneväni takaisin, koska se työ oli mun ominta juttua ja todella palkitsevaa, mutta tällä hetkellä musta tuntuu, että on kai aika olla vähäsen aikaa aikuinen ja kokeilla, mitä tällä rakkaalla kotimaalla on annettavaa.
Ja vaihtaisinko niitä kokemuksia mihinkään? No way! Jos mentäis ajassa taakse päin, lähtisinkö uudestaan? Hell yeah! Ja mä kerkesin työskennellä vasta yhdessä maassa - varmasti perspektiivi kasvaisi entisestään, jos kiertäisi useampia kohteita. Silti pelkästään Turkilla oli jo suurena ja pitkän historian omaavana maana ihan valtavasti annettavaa ja vielä on paljon näkemättäkin. Turkki on mulle kuin toinen kotimaa ja tuun palaamaan sinne varmasti vielä monet kerrat.
Noilla vuosilla, ihmisillä ja kokemuksilla on ihan erityinen paikka mun sydämessä, ja kaikille matkaoppaan työstä haaveileville puolestaan sanoisin, että go for it! Se, jos mikä opettaa ja sieltä tarttuu matkaan sellaisia kokemuksia ja ystävyyssuhteita, ettet mistään saa. On todellakin sen väärti, että myy kaiken omaisuutensa ja vaihtaa maisemaa, jos vain suinkin on mahdollisuus lähteä.
Ehkä mäkin vielä joskus <3
No comments